Friedrich Nietzsche ymmärsi hyvin antiikin Kreikan filosofeja ja oli hyvin perehtynyt heidän ajatuksiinsa ja kulttuuriinsa. Tämän takasi se, että hän opiskeli klassista filologiaa Bonnin ja Leipzigin yliopistoissa, ja vain 24-vuotiaana hänet nimettiin Baselin yliopiston filologian professoriksi. Vaikka Nietzsche mainitsee yhden antiikin Kreikan kolmesta suuresta filosofia, Aristotelesta vain harvoin, heidän ajatteluissaan erityisesti hyveistä ilmenee monia erimielisyyksiä.
Aristoteles ajatteli hyveitä objektiivisina luonnonlakeina, mihin Nietzsche ei uskonut. Esimerkkinä tästä voidaan ottaa Aristoteleen antamisen hyve ja ottamisen pahe. Hänen mukaansa hyveitä kuten antamista tulisi kehittää ja niiden tulisi pysyä paheiden kuten ottamisen kanssa tasapainossa elääkseen hyvää elämää, mikä on vastoin Nietzschen näkemystä, että hyveet enneminkin syntyvät ihmisille kuin ovat ennestään jo olemassa. Nietzsche kirjoittaa mm. kirjassaan Näin puhui Zarathustra hyveistä. Siinä hän kirjoittaa, että on onnekas jos sattuu olemaan vaan yksi hyve. On poikkeuksellista hänen mukaan, että ihmisellä on useita hyveitä. Hänen mukaansa yksi hyve on parempi kuin kaksi, koska usean hyveen välille syntyy kateellisuutta toisiaan kohtaan.
Aristoteleen hyve-etiikan soveltaminen nykypäivään herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ja vaikuttaa varsin ristiriitaiselta maalaisjärjen kanssa. Onko mahdollista, että Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa sosiaaliturvan vastaanottamista pidettäisiin vakavasti paheena Aristoteleen oppien mukaisesti? Tai miten tulisi suhtautua Internetin käyttöön, jossa väistämättä ”otamme vastaan” verkkosivun toiminnan palvelimen käytöstä maksaneelta taholta? Entä mitä Aristoteles ajatteli elinaikanaan vanhempien ja lasten suhteesta, missä lapset toimivat hänen mukaansa paheellisesti ottaessaan vanhemmiltaan esim. ruokaa tai asumusta?
Akseli Hänninen blog 